"Ei olekaan", vastasi Muriel katkeroituneena, "te vaan koetatte olla sukkela."
"Myöntänette, että siinä toisinaan onnistunkin", vastasi Nick. "Minä olenkin kuin rotta, eikö totta? Kekseliäs, mutta inhottava."
"Ei, te olette kuin kotka, joka on aikeissa hyökätä uhrinsa kimppuun", sanoi Muriel hermostuneesti nauraen. "Miksi te viivyttelette? Miksi ette jo hyökkää?"
"Niin, myönnän kyllä, että osaan hyökätäkin yhtä hyvin kuin kuka muu tahansa. Mutta en pidä sopivana tällä haavaa näyttää teille taitoani, vaikka te kenties pidättekin sitä uskomattomana. Teillähän on sitäpaitsi tähän asti ollut tapana pujahtaa pakoon, vaikka ei kukaan ole teitä ahdistanutkaan. Sehän on ollut teidän rakkain ajanviettonne siitä asti, kun opin tuntemaan teidät."
Hiljaisuudessa, joka seurasi näitä Nick'in sanoja, oli jotakin traagillista. Muriel oli lyyhistynyt istumaan läheiselle puutarhapenkille. Hän ei jaksanut mennä tiehensä. Se, mitä hän oli pelännyt, oli siis käynyt toteen. Nick aikoi kostaa hänelle omalla omituisella tavallaan. Olisihan hänen pitänyt se jo tietää. Oi, oli tosiaan sulaa hulluutta pyytää Nick'ia tulemaan.
Ja taasen kuului Nick'in ääni, mutta ei enää samanlaisena. Nyt se kuulosti osaaottavalta.
"Muriel, kyyneleitäkö?"
Muriel suoristihe nopeaan.
"Ei. Miksi itkisin?"
"Sitä en tosiaankaan tiedä. Sen vain tiedän, että se olisi aivan hyödytöntä. Ei pidä milloinkaan itkeä ennen aamiaista. Se vie ruokahalun ja tekee nenän punaiseksi koko päiväksi. Sitäpaitsi ei teillä ole siihen mitään syytäkään."