"Nick, tiedätkö, että minä päivä päivältä yhä enemmän halveksin itseäni."
Muriel oli sangen onnettoman näköinen.
"Oma tyttöni, älä puhu joutavia", kuului iloinen vastaus. "Ethän toki kuvittele, että minä nyt olen tullut katumapäälle?"
Hän meni ulos teltasta kylpylakanaan kietoutuneena ja suuteli nauraen vaimoaan ohimennessään.
"Kuuleppas, sydänkäpyni, jos vain vetistelet sillä välin, kun minä peseydyn, annan sinulle vitsaa palatessani. Sitäpaitsi on minulla sangen iloinen uutinen tiedossani, odota siis kiltisti."
Nick poistui hyräillen kuten tavallista, iloista laulunpätkää. Muriel kuunteli hievahtamatta tuota hänen mielestään koko maailman kauneinta laulua. Nick puhui totta, sen hän tiesi. Mitään uhrauksiaan ei hän nyt katunut.
Nick'in palatessa kylvystään olivat Murielin surulliset mietteet jo tipotiessään. Taivaanlaki alkoi yhä enemmän vaaleta ja tähtien välke himmeni.
Yht'äkkiä näkyi suuri tulipallo taivaanrannalla ja tunturien lumipeitteiset huiput peitti ruusuinen hohde, joka hetkisen perästä muuttui kullankimmeltäväksi.
Mies ja vaimo seisoivat ääneti, he tunsivat seisovansa pyhässä paikassa ja sanat olivat niin tyhjiä heidän tunteitaan ilmaisemaan. Vasta sitten, kun aamuaurinko oli muuttunut kirkkaaksi päiväksi ja aurinkojumala asettunut ylemmä taivaankannelle, kääntyi Nick vaimonsa puoleen. Hänen katseensa oli vakava ja harras.
Muriel huoahti syvään ja nojasi päätään miehensä olkaa vasten.