Vihdoin näki hän Nick'in kumartuvan vihollisensa ylitse ja samassa muistui hänen mieleensä eräs kuva, jonka hän joskus oli nähnyt ja joka kuvasi pimeyden ruhtinasta erämaassa.
Polvillaan kaatuneen intialaisen päällä kiersi Nick luisevat sormensa tämän kurkun ympäri ja puristi hänet vitkaan, kylmäverisesti.
"Kuole koira", sähisi Nick purren hampaillaan alahuultaan, niin että punaisia veripisaroita valui uhrin kaulalle.
"Antakaa minulle tuo veitsi", sanoi hän yht'äkkiä.
Veitsi oli aivan tytön jalkojen luona. Hän olisi voinut potkaista sen Nickille, jos olisi tahtonut, mutta koko hänen olentonsa vastusti sellaista tekoa. Hän koetti puhua, koetti rukoilla uhri-raukalle armahdusta, mutta hän ei saanut sanaa suustaan. Hänen täytyi vain seisoa paikallaan ja katsella tuota hirvittävää näytelmää.
Hän näki nyt Nick'in hellittävän toisen kätensä vihollisen kurkusta ja ojentavan toisen veistä ottaakseen. Hänen silmissään alkoi pimetä, mutta vielä näki hän kuin unessa Nick'in iskevän kotkan tavoin saaliiseensa, säälimättömänä, voimakkaana ja kauhua herättävänä. Hän näki tuon toisen vääristyneet kasvot, näki hänen silmänsä pullistuvan kuopistaan, näki ruumiin nytkähtelevän kuolonkamppailussa. Sitten hän näki Nick'in ojentavan jotain välkkyvää esinettä ja aseen laskeutuvan…
Huudahtaen aikoi tyttö paeta.
Mutta samassa musteni maailma hänen silmissään ja hän vaipui maahan.
VI.
Itsensävoittaminen.