Yht'äkkiä selveni hänelle, mitä Nick Ratcliffe oli vailla. Se ajatus iski hänen mieleensä kuin jokin ilmestys taivaasta ja hän riensi nopeasti heidän leiripaikalleen.
Vajaan minuutin kuluttua tuli hän takaisin ja kumartui Nick'in puoleen kädessä palanen kaurakakkua.
"Tätäkö olitte vailla?" kysyi hän varmalla äänellä.
Nick käänsi kasvonsa pois. Hänessä näkyi riehuvan sisäinen taistelu. Sitten sanoi hän epäselvästi:
"Ei, viekää se pois. Juon vähän vettä ja onhan minulla vielä tupakkaakin jälellä."
Muriel käsitti hänen sanansa, vaikka niitä tuskin kuului. Hän laski tarmokkaasti kätensä Nick'in käsivarrelle.
"Teidän täytyy syödä tämä", sanoi hän vakavasti. "Kuuletteko? Tehän olette aivan nälkiintynyt, se olisi minun pitänyt jo ennemmin huomata."
Nick nauroi, mutta nauru ei kuulostanut luonnolliselta.
"En ole lainkaan nälkiintynyt", sanoi hän kohottautuen istumaan. "Luuletteko, että suostuisin syömään teidän huomisen aamiaisenne, päivällisenne ja iltasenne?"
"Teidän täytyy", sanoi tyttö.