Tuskan vallassa väänteli Muriel käsiään. Järki sanoi hänelle, että Nick'in oli mahdoton enää tätä rasitusta kestää saamatta välillä levätä.
Sulkien silmänsä jännitti tyttö koko tahtonsa voidakseen täyttää hänen toivomuksensa. Lopuksi istahti hän Nick'in ulottuville.
Ratcliffe'lta pääsi helpotuksen huokaus ja hermojen jännitys laukesi. Vaikkei hän mitään sanonut, tiesi Muriel hänen rauhottuneen.
Tuskin oli minuutti kulunut, kun Nick Ratcliffen tasainen hengitys jo ilmasi hänen nukkuneen. Monta tuntia istui Muriel liikkumatta. Nick oli luottanut häneen tekemättä ainoatakaan kysymystä ja isänsä tyttärenä tahtoi Muriel osottautua hänen luottamuksensa arvoiseksi, maksoi mitä maksoi.
VII.
Kuolema häämöttää.
Yöllä kulkivat he sitten harmistumatta eteläänpäin. Tähdet olivat Nickille tienviittana, sitäpaitsi tunsi hän seudun sangen hyvin. Väliin häämötti etäämmällä joitakin olentoja, mutta mikään ei pysäyttänyt heitä. He kulkivat vihollismaassa lainkaan herättämättä epäluuloja. Useasti tarttui Nick jo revolveriinsa valmiina täyttämään kenraali Roscoelle tekemänsä lupauksen jos heidät huomattaisiin, mutta kun vaara taasen oli ohitse, piteli hän tyttöä lujemmin vyötäisiltä ja kuletti häntä kanssaan entistä varovaisemmin.
Koko matkalla he tuskin vaihtoivat sanaakaan. Alussa käveli Muriel kevyin askelin mielissään siitä, että sai jättää paikan, jossa oli niin monta kauheata tuntia viettänyt. Mutta varsin pian tunsi hän itsensä väsyneeksi.
Kun Muriel jo kolmannen kerran kompastui, otti Nick hänet syliinsä ja tytön vastaväitteistä huolimatta kantoi häntä kuin pientä, avutonta lasta. Muriel näki, että Nick itsekin ontui, mutta kuitenkin kantoi hän häntä horjahtamatta, kevyin ja varmoin askelin kuin vuorivuohi, kunnes löysi sopivan lepopaikan eräässä metsikössä.
Auringon noustua näkivät he alhaalla laaksossa kylän, jota ympäröivät riisi- ja puuvillapellot.