"Minun täytyy mennä etsimään meille jotakin ruokaa", sanoi Nick.
Mutta tätä eivät Murielin hermot kestäneet. Tarrautuen Nick'iin rukoili hän, ettei tämä jättäisi häntä.
"Jos menette, niin täytyy teidän ottaa minut myötänne. En tahdo jäädä yksin tänne."
Nick myöntyi huomattuaan hänen olevan niin kiihtyneessä mielentilassa, ettei häntä voinut jättää yksikseen. Hän istuutui maahan Murielin viereen ja pian nukkui tyttö Nick'in olkaan nojaten. Mutta uni oli sangen rauhatonta. Yht'äkkiä heräsi hän hurjasti huutaen, että joku murhattiin ja rukoili Nick'ia auttamaan miesparkaa.
Nick koetti parhaansa mukaan rauhottaa häntä, ja taasen nojautui hän nyyhkyttäen kumppaniinsa. Koko päivän oli Muriel kovassa kuumeessa ja valitti hiljaa, vasta ilman viiletessä ja illan lähestyessä vaipui hän uneen.
Sitä olikin Ratcliffe odottanut koko ajan. Hän asetti Murielin puiden varjostaman korkean kallionkielekkeen suojaan ja riensi laaksoon. Ilta pimeni yhä hänen kulkiessaan kylän läpi salapuvussaan ja veitsi vyöllä alkuasukasten tapaan. Päähineensä oli hän vetäissyt kasvoilleen, mutta muita varovaisuustoimenpiteitä hän ei noudattanut.
Varjon tavoin livahti hän miesjoukon ohitse, joka istui tulen ympärillä. Nämä kääntyivät katsomaan, mutta hän oli jo silloin erään turvemajan takana.
Kuin sisäisen vaiston ohjaamana astui hän tuohon turvemajaan. Majassa istui nainen lapsi sylissään, mutta heihin ei hänen huomionsa kiintynyt. Lattialla oli maitokulho. Sen hän sieppasi käteensä ja katosi yhtä nopeaan kuin oli tullutkin. Nick kuuli takanaan hälinää ja huutoja, mutta silloin oli hän jo kadonnut näkyvistä, ja kylän asukkaat luulivat varmaan tuota nopsajalkaista vierasta pyhäksi mieheksi, joka oli käynyt lyhyellä vierailulla heidän luonaan, ja pitivät sitä onnellisena enteenä.
Asukasten päästyä tähän lopputulokseen oli Nick jo polvillaan Murielin vieressä tukien tätä hänen juodessaan. Juotuaan tunsi Muriel itsensä virkeämmäksi. Kiittäen Nick'ia pyysi hän:
"Juokaa nyt itsekin."