"Miksikö?" vastasi Nick epäröimättä. "Tahdotteko tosiaankin, että sanon sen teille?"
Mutta sitten hän vaikeni ja laski hiljaa Murielin käden luotaan.
"Te kyllä saatte sen tietää myöhemmin, Muriel. Mutta nyt täytyy teidän vain luottaa sanaani, kun sanon, että minulla on siihen pätevät syyni."
Nick puhui kiihkeästi, mutta tyttö oli liian sairas sitä huomatakseen. Ärtyneenä kääntyi hän pois.
"Miksi täytyy minun elää? Ei kukaan minua tarvitse."
"Tuo ei ainakaan pidä paikkaansa niin kauan kun minä elän", vastasi Nick lujasti, kuin olisi tehnyt lupauksen.
Mutta nytkään ei Muriel kiinnittänyt huomiota hänen sanoihinsa. Kun Nick sitten otti hänet syliinsä jatkaakseen matkaa, pyysi tyttö itkien saada jäädä tähän paikkaan.
Mutta Nick ei häntä kuunnellut. Hän tiesi heidän joutuvan vaaralle alttiiksi, jos jäisivät näin lähelle kylää.
Tällä tavoin kantoi hän Murielia useita tunteja, lujalla tahdollaan pakottaen jäsenensä tottelemaan. Ontuen kulki hän peninkulman toisensa jälkeen vaarallista tietään, kunnes auringon noustessa löysi sopivan lepopaikan eräästä vuorenseinämästä.
Muriel oli äärettömästä väsymyksestä vaipunut horroksiin. Koko päivän hän houraili tiedottomana. Toisinaan sai hän itkukohtauksia. Päivän pitkien, polttavankuumien hetkien kuluessa oli Nick yhäti hänen vierellään. Usein piti hän Murielia sylissään, jolloin tämä hieman rauhottui. Hänen verestävät silmänsä tähystivät lakkaamatta apujoukkoja, kasvot olivat keltasenkalpeat ja sisäänpainuneet, mutta silmät paloivat kuin hehkuvat hiilet. Hän tunsi ei enää jaksavansa kestää, mutta viimeiseen asti tahtoi hän sentään toivoa ja odottaa. Kotkan tavoin tähysteli hän etäisyyteen.