Kun aurinko laskihe valaen vuorenhuipuille kultaista hohdettaan, katsahti hän vihdoin Murielin kalpeihin kasvoihin. Silmäluomet olivat kiinni ja hänestä tuntui, kuin olisi kuolema jo painanut leimansa noihin liikkumattomiin piirteisiin. Tyttö oli jo kauan maannut tällä tavoin ja Nick oli luullut hänen nukkuvan.
Nick otti pullon ja ensi kertaa eläissään vapisi hänen kätensä. Kostuttaessaan konjakilla Murielin huulia huomasi hän sanomattomaksi mielihyväkseen tytön silmäluomien liikkuvan. Tämä avasi silmänsä, joissa näkyi miltei hymyn välke.
Lapsellisin elein nojautui hän Nick'in rintaa vasten, mutta Nickillä oli sentään katkera tunne, että tyttö oli tällä hetkellä kaukana hänen luotaan.
"Näettekö niitä?" kuuli hän sitten tytön sanovan.
"Mitä, rakkaani?" kysyi Nick hiljaa.
Hän näki Murielin loistavin kasvoin katselevan vuorenhuippuja.
Sitten käänsi hän taasen katseensa Nick'iin.
"Miten ihmeellistä", sanoi Muriel hitaasti, "minä luulin sitä kotkaksi."
Hänen äänensä sävy vihloi Nick'in sydäntä.
"Minä se olen. Minä, Nick Ratcliffe", sanoi hän. "Tunnetteko minua, Muriel?"