Mutta Murielin katse liukui taasen hänen ohitseen.
"Nick?" toisti hän. "Ei, kotka se oli."
Hän vetäytyi pois Nick'in luota ja Nick värisi tuskasta.
"Muriel! Jääkää luokseni. Rakastakaa minua. Eihän vuorilla ole mitään, joka saattaisi teitä viehättää. Tässä minä olen, tässä! Pidän teitä sylissäni. Oi, Jumalani!" huudahti hän. "Hän ei kuule eikä näe minua. Hän ei enää ymmärrä minua."
Hänen tuskansa herätti Murielin hetkeksi tuntoihinsa. Hän käänsi katseensa Nick'in epätoivoisiin kasvoihin.
"Kyllä, Nick, minä näen", sanoi Muriel hiljaa.
"Todellako?" kysyi Nick kumartuen häntä lähemmä.
Muriel katsoi kysyvästi häneen. Silmät olivat uniset kuin lapsen. Kädellään osottaen alas laaksoon sanoi hän väsyneellä äänellä:
"Tuolla alhaalla. Ettekö näe niitä? Tahi oliko se vain näky tai unelma? Muistatteko, miten sanotaan: Ja katso, vuorten ylitse kulkivat hevoset… ja sotavaunut! Jumala on ne lähettänyt."
Muriel painoi väsyneen päänsä Nick'in rintaa vasten. Hän huokasi syvään ja näytti vaipuneen uneen.