"Selvä on, kenraali", vastasi Nick iloisesti.
Pystyssä päin astui hän ovea kohti. Mutta siinä hän pysähtyi ja kääntyi takaisin.
"Olkaa hyvä ja ilmottakaa miss Roscoelle, että olette asettanut minut sijaiseksenne, kenraali", sanoi hän. "Sanokaa hänelle ettei hänen tarvitse pelätä. En ole mikään susi, vaikka siltä näytänkin."
Hänen äänensävyssään oli puoleksi leikkiä, puoleksi totta, ja odottamatta vastausta aukasi hän oven.
"Menen takaisin kanuunien luo", sanoi hän poistuen eteiseen ja viheltäen jotakin iloista laulunpätkää.
II.
Kenraalin tytär.
Pienen rajalinnotuksen sisimmässä osassa oli huone, jota kaikki pitivät miltei pyhänä. Se oli paraiten suojattu ja siellä oli kenraali Roscoen tytär, ainoa valkea nainen koko komppaniassa, oleskellut aina siitä asti, kuin tuo kauhea piiritys alkoi. Hän oli vielä melkein lapsi ja tottunut kaikessa tottelemaan isäänsä, jota hän jumaloi. Kun ei hän siis ollut mitään nähnyt, mutta valvonut yönsä ja kuullut yhtä ja toista, olivat hänen hermonsa alituisessa jännityksessä ja häntä kiusasivat hirveät näyt, joita hänen mielikuvituksensa loihti esiin.
Tuskallista oloaan lieventääkseen oli hän keksinyt lääkkeen, jonka hän inhoten olisi työntänyt luotaan, ellei hän olisi ollut niin äärimmäisen kiihtyneessä mielen tilassa. Lääke auttoikin häntä, mutta se painoi häneen leimansa, ja ellei hänen isällään olisi ollut niin raskasta taakkaa kannettavanaan, olisi hän kyllä sen huomannut.
Kun kenraali, kahden tunnin kuluttua puhelustaan upseeriensa kanssa, tuli tyttärensä luokse, katseli hän tätä tutkivasti käsittämättä, miksi tämä lepäsi niin raukeana sohvapatjoillaan ja miksi niin mustat renkaat ympäröivät hänen suuria, tummia silmiään.