Muriel Roscoe oli aivan nuori, solakka ja vielä jokseenkin kulmikas. Hänen pieniä, kapeita ja sangen kalpeita kasvojaan ympäröi tuuhea, kiiltävän musta tukka, joka näytti miltei liian painavalta.
"Olit kiltti, kun tulit, isä. Kaipasin niin sinua", sanoi tyttö hiljaa.
Isä astui hitaasti hänen luokseen. Hän oli viime tuntien kuluessa ajatellut vain tytärtään ja siksipä katselikin hän tätä tutkivammin kuin tavallista. Häntä ihmetytti Murielin kalpeus ja äärimmäisen väsynyt katse. Viereisellä pöydällä oli täysi lautanen keitettyä riisiä. Kenraali huomasi, ettei tyttö ollut sitä koskenutkaan.
"Sinä et ole syönyt mitään, lapsi", sanoi hän levottomana. "Ethän vain liene sairas?"
Tyttö kohottautui puoleksi istualleen heikon punan levitessä hänen kasvoilleen.
"En, olen vain niin väsynyt, etten jaksa syödä."
"Sinun täytyy syödä, tyttöseni", sanoi isä syvään huoaten.
"Kyllä, isä", vastasi tyttö alistuvasti, "mutta syö sinäkin."
Lusikka ja haarukka oli lautasen vieressä. Isä ojensi lusikan tytölle ja otti itselleen haarukan.
"Nyt me aterioimme, isä", sanoi Muriel surunvoittoisesti hymyillen.