Isä maistoi ruokaa, sanoi sen olevan maukasta ja odotti tytön seuraavan esimerkkiään. Tyttö tekikin sen, vaikkakin varsin vastenmielisesti.
"Erinomaista, isä", sanoi hän.
Eikä isä arvannut, miten vasten luontoaan tyttärensä koetti syödä.
Täten he kumpikin jatkoivat syömistään, kunnes ruoka lautasella väheni. Yht'äkkiä he lopettivat kuin keskinäisestä sopimuksesta.
"Näin niin ihmeellistä unta viime yönä", sanoi Muriel. "Olin olevinani ylhäällä vuorilla jonkun kanssa. En tiedä kuka hän oli, mutta hän oli hyvin ystävällinen. Oli juuri auringonnousun aika, sillä yllämme oli aivan valoista, vaikka sillä kohdalla, jossa me seisoimme oli pimeätä ja katsoessani ylös oli ilma täynnä hevosia ja sotavaunuja. Tunsin itseni niin rauhalliseksi, isä, ja niin onnelliseksi."
Hän vaikeni. Tytön oli vaikea jatkaa, sillä isä istui hiljaisena ja hajamielisenä hänen vieressään. Tyttö katsoi häneen ja samassa hän heittäytyi polvilleen isänsä viereen kietoen kätensä hänen kaulaansa.
"Isä, rakkahin isä", kuiskasi hän ja painautui isän rintaa vasten oudon pelon vallassa. "Mikä sinun on? Sanothan sen minulle? Osaanhan olla rohkea. Olet itse niin sanonut."
"Niin", vastasi isä, "tiedän että olet rohkea, Muriel", jatkoi hän vapisevalla äänellä, "en tiedä, miten sinä olet ajatellut tämän kaiken loppuvan. Minun on ollut pakko ajatella sitä tänä iltana."
Muriel katsoi häneen, mutta isän kasvoissa ei enää kuvastunut sisäinen tuska.
"Ethän pelkää", sanoi isä. "Aion kohdella sinua samalla tavoin kuin upseerejanikin, aivan suorasti ja rehellisesti. Voimme enää kestää ainoastaan kolme päivää. Basset ei ehkä ehdi ajoissa avuksemme."