Daisy tarkasti kirjotusta.
"Omnia vincit amor", luki hän hitaasti. "Niin, se on surullinen kertomus. Sormus oli alkuaan erään ranskalaisen ylimyksen, joka mestattiin hirmuhallituksen aikana. Mestauslavalta lähetti hän palvelijansa kautta tämän sormuksen nuorelle tytölle, jota rakasti. En tiedä tytön nimeä, mutta hän oli englannitar."
"Entä tyttö?" kysyi Muriel kiihkeästi. "Mitä hän teki?"
"Tyttökö!" toisti Daisy äänessään kova sävy. "Hän oli rakastetulleen uskollinen kokonaista kuusi kuukautta ja meni sitten avioliittoon erään englantilaisen kanssa. Tämä tapahtui jo enemmän kuin sata vuotta sitten, mutta naiset ovat yhäti samanlaisia. Elleivät saa sitä, jota rakastavat, ottavat he toisen", jatkoi hän katkeroituneena.
Muriel oli vaiti. Hänestä tuntui, että oli saanut nähdä vilahduksen jostakin, joka ei ollut tarkotettu hänen nähtäväkseen.
Hetkisen perästä pani Daisy sormuksen takaisin Murielin sormeen.
"Ja sentään voittaa rakkaus kaiken, ystäväni", sanoi hän kietoen kätensä tytön vyötäisille. "Saattepa nähdä, että tulette onnelliseksi. Pyydän anteeksi, että kertomukseni sai teidät surulliseksi. Kuolemaakaan ei niin raskaasti sure se, jolla on rakkautta. Sanotaan aina, että kuolema voittaa rakkaudenkin, mutta asia on aivan päinvastoin, rakkaus voittaa kuolemankin."
Muriel painoi päänsä Daisyn rintaa vasten.
"Oletteko varma siitä?" kuiskasi hän.
"Aivan varma", kuului vastaus. "Juuri tämä tietoisuus on auttanut minuakin elämään. Se toivo on aina minua elähyttänyt, miten onneton toisinaan lienenkin ollut."