Murielista tuntui kuin helpotukselta puhua yhä edelleen.
"Jospa minä kuitenkin pääsisin pois täältä! En tiedä mihin menisin. Enkä voisi nyt juuri jättää Daisyakaan."
"Miksi luulette Ratcliffen tulevan teitä tapaamaan? Onko hän luvannut tulla?"
"Ei, mutta… minä tunnen sen. Hän on niin säälimätön. Hän muistuttaa minusta kotkaa, joka syöksee saaliinsa kimppuun. Teidän mielestänne minä kai luulottelen itselleni kaikenlaisia asioita, ja voipa niin ollakin. Mutta kerran sanoi hän minulle, että minä kuulun hänelle ja ettei hän milloinkaan minua päästäisi. Sen sanoi hän siellä vuorilla, enkä ole koskaan voinut sitä unohtaa."
Grangesta tuntui, kuin olisi Muriel nyyhkinyt. Tytön epätoivo viilsi hänen sydäntään.
"Älkää olko niin epätoivoinen", sanoi hän. "Miten hän on voinutkaan teidät noin pelottaa."
"Kaikki on minun syyni", nyyhkytti Muriel. "Jospa minä olisin vahvempi ja jos minulla olisi vielä isäni. Mutta olen näin yksinäinen ja avuton."
"Pieni raukka!" sanoi Grange hellästi. "Te tarvitsette jonkun, joka pitää teistä huolta."
Muriel koetti rauhottua. Oli harvinaista nyt enää, että mielenliikutus sai hänet näin kokonaan valtoihinsa.
"En minä aina ajattele tällä tavoin", sanoi hän. "Pelästyin kovin, kun kuulin Nick'in tulevan kotiin. Mutta kai minä vähitellen totun siihen ajatukseen. Älkää enää muistelko sanojani. Ehkäpä viisastun vuosien kuluessa."