Muriel yritti nauraa, mutta ei voinut.
Grange otti hänen kätensä omaansa ja katseli häntä ihmeissään.
"Muriel, minun on niin vaikea puhua. Minä voin vain iskeä suoraan asiaan. Te tarvitsette jonkun, joka teitä suojelee! Ettekö soisi minun rupeavan sellaiseksi? Tahdotteko, antautua minun hoivaani?"
Ääni kuulosti jännittyneeltä. Grange pelkäsi pelottavansa Murielia, loukkaavansa häntä, niin, hän miltei pelkäsi sitä vaikutintakin, joka pakotti hänet näin puhumaan.
Muriel kääntyi äkkiä häneen päin.
"Mieluummin teidän hoivaanne, kuin kenenkään muun", sanoi hän vakavasti.
Grangen epäily katosi ja hän veti tytön hiljaa luokseen.
"Tule siis turviini, Muriel", sanoi hän hellästi. "Minä lupaan olla turvanasi, niin että ei kenkään saa sinua pelottaa."
Muriel nojautui turvallisena kuin lapsi hänen olkaansa vasten. Hän oli niin peräti väsynyt yksinäisyyteensä.
"Tiedän olevani hyvässä turvassa luonasi", sanoi hän.