"Niin toivon", vastasi Grange vakavasti ja epäröityään hetkisen kumartui hän suutelemaan tyttöä otsalle.
Muriel säpsähti ja vetäytyi pois. Eräs hetki muistui elävästi hänen mieleensä. Hän näki toiset kasvot lähellään, kalpeat ja laihtuneet, näki silmäparin, jotka paloivat kuin tulikekäleet, jotka eivät milloinkaan uneen ummistuneet ja kuuli omituisen rauhattoman äänen puhuvan katkonaisia sanoja, jotka kuuluivat kuin rukoukselta. Mutta sanoja ei hän saattanut erottaa.
Sama hirveä pelko valtasi hänet taasen kuin silloinkin, sama raju pakenemisen halu heräsi hänessä ja hän painautui nyyhkien Grangen rintaa vasten.
"Lupaa minulle, että et minua milloinkaan jätä", pyysi hän kiihkeästi.
Grange oudostui hänen kiihkeyttään, mutta tytön mielenliikutus herätti vastakaikua hänen sydämessään ja hän vastasi hellästi ja vakavana.
"Vannon, että en sinua koskaan heitä. Voit luottaa minuun. Kukaan ei saa riistää sinua minulta."
Murielista tuntui, kuin olisi hän pitkien, raskasten taistelujen jälkeen avoimella merellä vihdoin päässyt turvalliseen satamaan — satamaan, joka aina oli ollut hänen toiveittensa päämääränä.
XXII.
Serkut.
Jim Ratcliffe oli parhaillaan Daisyn luona arkihuoneessa, kun he tulivat sisälle. Hän katsahti terävästi kumpaankin, mutta ei puhunut mitään ja lähti heti sen jälkeen kotiinsa.