d'Havrecourt. Eihän se mitään kauhistavaa liene — vai?
Raoul. Onpahan toki, sillä minä kuolen kaipauksesta saada nähdä hänet jälleen.
d'Havrecourt (kuin ed.). Noo!
Raoul. Ja langeta polvilleni hänen eteensä, rukoilemaan anteeksi vääryyttäni.
d'Havrecourt (elävästi). Seis, poikaseni! Siihen pistän minäkin sanasen sekaan. Koko vääryys on vaimosi puolella. Jos hän todellakin aikoi ryhtyä itsemurhaan, jos hän turhanpäiväisen kemu-kutsumuksen lähden tahtoi hyljätä miehensä, joka häntä jumaloitsee, aikoi heittää hänet epätoivon ja ikuisen tuskan valtaan, — siinä katsannossa hän ei ansaitse anteeksiantamista; mutta jos tämä, kuten toivon, on vain pelkkää ilveilyä — — —
Raoul. Mitä, voitteko hetkeäkään epäillä — — —?
d'Havrecourt. Minun i'ässäni epäillään kaikkea, ystäväiseni, niinkuin sinun i'ässäsi ollaan kaikesta varmat.
Wiides kohtaus.
Jeanne. Raoul. d'Havrecourt.
Raoul (hämillään. Its.). Kas niin, tuoss'on jälleen Jeanne.