Jeanne. Uuh, kuinka kauheasti minä olen lentänyt, mutta minua viivytettiin tiellä, sillä minä lapasin, sanonkohan ma Teille — —?
Raoul (viittaa häntä vaikenemaan). Niin, niin — hyvä, hyvä, sano joskus toisten.
d'Havrecourt. Mun aamuinen sulo flamlannittareni, — neitsyt Jeanne, eikö niin?
Jeanne (iloisesti). Neitsyt, — hui hai! Ee-e', — matami, jos suvaitsette, matami Shoppen. Juuri tänään on täsmälleen vuosi siitä, kuin menin naimisiin. Siitäpä syystä juuri aioimmekin pitää pikku kekkerit, ja olimme jo kutsuneetkin kaikki tuttavamme lähitienoilta — —
d'Havrecourt. Teniers'in taulu! Bravo! Minä pidän paljon siitä, että ihmiset huvitteleivat.
Jeanne. Niin, mutta semmoinen ei, totfamari, ole suinkaan sisarennepoika. Kun hän itse on synkkämielinen ja karttaa seuroja, emme muka mekään saa juoda, tanssia, emmekä mitään. Kaikki ne pullakkaat suorsat, jotka juhla-atriaksi valmistin, ne elukkaparat saavat vartoa — Herra tiesi kuinka kauvan!
d'Havrecourt. Mitä tämä? Kiellätkö sinä näitä kelpo ihmisiä, omaa vuokraväkeäsi, huvitteleimasta, — mitä?
Raoul. En, en suinkaan, eno! Mutta niiden tanssi ja hälinä kiusoittaa minua, — se kuuluu aivan selvästi tänne. Ja paitsi sitä on Jeanne aina miehensä ympärillä, hän suutelee ja taputtelee häntä ihan päivät pääksytysten — —
Jeanne. No, sepä jotakin! Onhan hän minun mieheni. Pappi on antanut minulle täydellisen luvan, tiedän mä.
d'Havrecourt (Raoulille). Vaimo on oikeassa, ja ellet sinä itse kykene huvitteleimaan, älä toki häiritse muiden iloa. Minä vastaan kaikesta, matami Shoppen, ja kutsun itseni sekä juhla-atrialle että tanssiin.