Jeanne (hyppii ilosta). Ei mutta tuopas nyt reima ukko! Kas, nytpä vasta lystiä saadaan. Seura on jo matkalla; ne oli juuri ne, jotka minä tapasin, viedessäni kirjeen kartanoon.
Raoul (kärsimätönnä). Sanoinhan jo kerran: Ole vaiti!
d'Havrecourt (ryppyjä otsaan). Kirjeen — sisarenipojalta?
Jeanne (Raoulille). Noo, älkää ollenkaan tehkö krimaasseja, eihän siinä mitään pahaa — päin vastoin; (d'Havrecourl'ille) eihän se ollut muuta kuin kirje rouvalle, mun hyvälle rouvalleni.
d'Havrecourt (läheten Raoulia). Vai niin, sinä olet kirjoittanut vaimollesi?
Raoul (luoden silmänsä maahan). Olen.
d'Havrecourt (kiivaasti). Ja pyytänyt häneltä anteeksi, tietysti.
Raoul (vakaalla äänellä). Niin, teidän, eno, teidän on helppo puhua noin, mutta minä, minä rakastan vaimoani, hän on nuori, suloinen, hurmaava — niin, kysykääpä Jeanne'lta, ja siitä päivästä kuin olemme olleet epä-sovussa, siitä kuin olen ollut hänestä erilläni, siitä saakka olen tuntenut rakastavani häntä kahdenkertaisella innolla. Niin, tämä kuukausi on ollut minulle vuosisadan pituinen, ja senvuoksi toivon rauhaa, rauhaa ehdolla, millä hyvänsä. Toki, tätä te ette koskaan älyä.
d'Havrecourt. Ehk'en. Minä en ymmärrä paljon rakkautta, sen myönnän, mutta sitä tarkemmin tunnen minä torat ja selkkaukset; muistathan mitä taannoin kerroin sinulle työväestäni?
Raoul. Mutta sehän on vallan toista, se.