d'Havrecourt. Eikä, vaan aivan samaa. Minä en pitänyt sodasta, minäkään, sillä pelkäsin sen hävittävän minut, mutta jos vain olisin antanut myöten, olisi sama sota syttynyt seuraavana päivänä uudestaan; jos minä olisin rukoillut rauhaa, olisi nyt jokainen isäntänä vaaprikassani — paitsi minä itse, (kylmästi) niinkuin täällä nyt on laita. (Jeannelle) No, ja mitä vastasi rouva?
Jeanne. Ei mitään, hän ei ollut yksinään, hänen äitinsä oli myöskin lässä ja rouva markiisitar nappasi heti kirjeen kädestäni.
Raoul. Hävytön!
d'Havrecourt. Mitä mä sanoin?
Jeanne. Erehdys, rouvaseni, sanoin minä; se on herralta, herralta itse, ja kirje on hänen vaimolleen, eikä kellekkään toisille.
d'Havrecourt. Oikein, matami Shoppen.
Jeanne. Mutta vastauksen sijaan, heitti hän minuun tuommoisen silmäyksen, tuommoisen, noin puolenseitsemättä jalan korkuisen, avasi ilman metkuitta kirjeen, nosteli olkapäitään — näin — ja virnuili, (hiljemmin) niin, jos minä vain rohkeudessani virnuilisin siten Shoppen'ille, niin pelkään pahoin, että kauvan aikaa saisin muistella sitä, sillä Shoppen on vahva, sanomattoman vahva.
Raoul. Sitten, sitten.
Jeanne. Sitten asettihe anoppi istumaan kirjoitus-pöydän ääreen ja tokeloi jotakin paperilapulle, jonka hän suurimman majesteetillisunden ylevyydellä antoi minulle, näin sanoen: "Tuossa, siinä on minun mullinautani". Niin hän sanoi, totta tosiaan sanoikin: Mullinautani. Se lie varmaankin jotain pirullista, se. Minä pistin sen poveeni, ja tässä se on (Antaa sen Raoulille).
d'Havrecourt. No, otahan se toki vastaan. Vai pelkäätkö hänen käsialaansakin?