Raoul. En, vaan minusta tuntuu aivan kuin sisältäisi tuo kirje minun kuolematuomioni.
d'Havrecourt (ottaa kirjeen). Minua suuresti miellyttäisi — anteeksi — tulla tuntemaan rouva markiisittaren käsi-alan ja sen, mitä matami Shoppen nimittää hänen mullinaudakseen.
Jeanne. Tuo ukko ei suinkaan ole mieltä vailla, hän!
d'Havrecourt (lukee). "Tämä on viimeinen sanani minun ultimatumini. Tyttäreni suostuu sovintoon sillä ehdolla, että Te tulette linnaan ja (painolla) minun läsnä-ollessani pyydätte vaimollanne rikostanne anteeksi."
Raoul. Anteeksi — —
Jeanne. Vaimoltaan?
d'Havrecourt (lystimäisesti). "Sillä ehdolla me ehkä suomme Teille armoa. — Markiisitar Athenais de Lesparre".
Raoul. En, tuota en voi uskoa, (ottaa kirjeen).
Jeanne (vihoissaan). Hävytöntä!
d'Havrecourt (Raoulille, joka tuijottaa kirjeesen). Näetkös nyt, mitä liikanainen myöntyväisyys vaikuttaa, — nöyryytyksen, josta saat kiittää kirjettäsi.