Jeanne. Totta!
d'Havrecourt. Mitä myöntyväisempi olet, sitä enemmän sulta vaaditaan.
Jeanne. Aivan totta!
d'Havrecourt. Tästä huomannet nyt, että miehen tulee olla herra talossaan.
Jeanne, Se on selvää!
d'Havrecourt. Ja toisien tulee totella.
Jeanne (yhä kovemmin). Luonnollisesti! (d'Haorecourt'ille). Anteeksi!
Raoul (istuu ruoho-istuimelle).
d'Havrecourt (hymyillen). Vai tekin olette samaa ajatusta, matami Shoppen.
Jeanne. Niin kaiketi. Nähkääs, ensi aikoina, kun olin naimisissa, en ollenkaan ajatellut muuta, kuin lystäillä ja pyntätä itseäni koreaksi, jotta pian oli kaikki "mennyt kuin Mänttälän kaivoon", sillä Shoppen oli, kehumatta itseäni, niin syvälle iskenyt silmänsä minuun, ett'en kuuna kulloin valkeana luullut hänen hennovan kieltää minulta mitään. Vaan vielä mitä, — tiedättekö mitä hän sanoi? "Jeanne", sanoi hän, "sen sanon sinulle", sanoi hän, "koko talon väen pitää totella sinua, sillä sinä olet minun vaimoni, mutta sinun pitää totella minua, sillä minä olen sinun miehesi." Ja mies on aina vahvempi; Shoppen, hän onkin nyt niin tavattoman vahva. Silloin otin minä lusikan lilli-käteen ja sanoin: Olkoon menneeks'! (Hilpeästi). Ja siitä hetkestä olemme kumpikin hoitaneet omia asioitamme, eikä poikkipuoliaista sanaa ole välillämme ollut.