d'Havrecourt. Niin, min'en uskalla vastustella teitä — —
Gabrielle. Mutta kirje, jonka hän aamulla lähetti minulle, on toki — —
d'Havrecourt. Aivan mitätön. Minä sanelin hänelle kirjeen sanat.
Gabrielle. Tekö, enokulta?
d'Havrecourt. Hän katui sitä aivan samassa, kuin oli sen lähettänyt, ja äitinne vastaus on, hänen ajatuksensa mukaan, vapauttanut hänet kaikista velvollisuuksista.
Gabrielle (pelästyen). Voi, taivas! (Mielistellen). Mutta, Herralle kiitos, te olette toki vielä täällä, enokulta! Ja te olette niin hyvä, te pidätte minusta, siitä olen varma; sillä minä — minä pidän myöskin niin erinomaisen paljon teistä — —
d'Havrecourt (sivulle). Lapsi-rukka!
Gabrielle. Annattehan te minulle mieheni takaisin. Neuvottehan te häntä, niinkuin aamullakin, — myöntymään.
d'Havrecourt. Myöntymään — — —
Gabrielle. Niin, minä tarkoitan, ainoastaan alkamaan, tekemään jonkinlaisen anteeksi-pyynnön (äkkiä) niin pienen, kuin hän itse tahtoo, kun vain näyttää siltä, että hän ottaa ensimmäisen askeleen sovintoon, — siinä kaikki, mitä me pyydämme, emme mitään muuta.