d'Havrecourt (ivaten). Ettekö muuta?
Gabrielle. Emme, jotta asia vihdoinkin päättyisi. — Vaan ettehän te vastaa mitään, enokulta!
d'Havrecourt. Niin, kun en tiedä, mitä mun oikeastaan pitäisi vastata. Minun on vaikea sanoa, vaan te ette tunne miestänne.
Gabrielle. Raoul'ia! Oi, hän on sanomattoman hyvä, armas, myöntyväinen — — —
d'Havrecourt (keskeyttää). Niin, ennen muinoin oli hän ehkä. Mutta te ette voi aavistaa, kuinka yksinäisyys saattaa ihmisluonnon muuttaa. Tuokin asia, tuo (osoittaen balkonkiin) — oli kova pisto hänen sydämeensä — — —
Gabrielle. Kuinka — minähän sieltä — —
d'Havrecourt. Ei, älkää väärin käsittäkö; minä tarkoitan, se on vaikuttanut hänen luonteesensa, ja tätä nykyä on hänellä kummallinen halu itsehaltiaksi — hän tahtoo olla herra talossaan — ja aluksi — tahtoo hän — vaatii hän — —
Gabrielle (pelästyy). Mitä?
d'Havrecourt. Teidän kirjoittamaan hänelle lempi-kirjeen — — —
Gabrielle (iloissaan). Lempi-kirjeen? Sen kyllä luulen tohtivani, — niin, sen tohdin ihan varmaan.