Oskar. Asia on, kuten teille sanon.
Gideon. Hitto vieköön, lausuinhan sinulle vain kohteliaisuuden. Se oli hyvä alku.
Oskar. Jumaloin vaimoani, ja kaksi ja puoli vuotta vietin jokaisen hetken, jolloin minun ei tarvinnut olla kassani ääressä, hänen luonaan. Minua pidettiin aviomiehen ja virkamiehen esikuvana. Aina minä olin Marian seurassa, vierailuilla, kävelyretkillä. Joka ilta tulin kotiin niin aikaisin kuin mahdollista, ja kun ei aina voinut lörpötellä, luimme kirjoja. Ennen naimisiinmenoani en ollut paljoakaan puuhaillut kirjojen kanssa, tunsin vain joitakuita klassikkoja sekä kirjanpitoni. Senvuoksi pidin kiirettä tutustuakseni kirjallisuutemme uusimpiin tuotteisiin. Luin joka ilta, mitä käsiini parasta — tarkoitan, kauheinta! — sain. Luin sydämen myrskyistä, hulluista intohimoista, nykyaikaisen draaman sankareista, jotka, poljettuaan ensin jalkoihinsa kaikki sovinnaisuudet ja yhteiskunnalliset kahleet, lopuksi ampuvat kuulan kalloonsa. Kaikki tuollainen miellytti minua, lukuunottamatta traagillista loppua. Kun luin sellaisista järjettömyyksistä, mietiskelin niitä, ja kuta enemmän niitä mietiskelin, sitä enemmän sain himoa niihin.
Gideon. Oh, laupias luoja!
Oskar. Ja vaiston tai moraalin tähteen avulla valitsin noista kevytmielisyyksistä sen, joka tuntui minusta kunniallisimmalta ja mukavimmalta…
Gideon. Sinä uskoton!
Oskar. Niin, setä… Maria oli ihastuttava, mutta hän oli minun vaimoni. Hän oli paratiisi, mutta maallinen ja tuttu, kun sensijaan toiset rouvat olivat minulle uusi, outo maailma — paratiisi ja helvetti yhtaikaa! Näiden synnillisten ajatusten voimasta lainehti rintani, uneni häiriintyi, ja minä huusin vihdoin itselleni: Tuollaisen draaman sankariksi tahdon minäkin tulla! — Toivomukseni täyttyi aivan liian pian, minä löysin romaanini sankarittaren…
Gideon. Varmaankin naimisissa olevan naisen…
Oskar. Ei, ei!
Gideon. Lesken… ne ovat usein sangen rakastettavia.