Oskar. Puolittain, kyllä… mutta… jos te tahdotte, setä, niin te voitte minut pelastaa ja palauttaa rauhani.
Gideon. Miten?
Oskar. Kun rajuilma oli mennyt ohi tuona pahanonnen iltana, menin kaikesta huolimatta puistoon. Kaunokainen oli tosiaankin siellä, mutta kun hän kuuli minun tulevan, lensi hän tiehensä ja jätti minun käteeni, kun tahdoin pidättää häntä, nauharuusukkeen. Heti kun pääsin kotiin, pistin tämän kallisarvoisen pantin hänen kirjeeseensä, sinetöin sen huolellisesti ja suljin sen kaappiini.
Gideon. Ahaa, ja sinun vaimosi on löytänyt sen?
Oskar. Niin… Toissapäivänä piti Marian ja minun syödä päivällistä tehtailijan luona… en ollut vielä pukeutunut, kun vaimoni jo tuli minua noutamaan. Hänen täytyi odottaa minua, se hermostutti minua… tahdoin kiirehtiä, mutta en löytänyt mistään kaulanauhaani; se hermostutti minua vielä enemmän… Minua auttaakseen hän avaa kaapin… heittää kaikki lattialle…
Gideon. Ja löytää tuon salaperäisen muiston.
Oskar. Niin juuri. Hän näyttää sitä minulle epäluuloisena ja uteliaana, pilkallisesti kysyen, mitä se paketti sisältää, kun se on niin huolellisesti sinetöity… Minä vastasin hämilläni: Rakas lapsi, en tiedä sitä. — Oh, onpa olemassa keino, miten saa sen tietää, — sanoi hän ja aikoi murtaa sinetin… Silloin pälkähti päähäni oiva tuuma! — Pysähdy, — huusin. — Se on sedän… Gideon-sedän… hän jätti paketin minulle viimeksi täällä käydessään ja pyysi, että minä uskollisesti ja huolellisesti vartioisin sitä…
Gideon. Ei niinkään hullu päähänpisto sellaisessa tilanteessa.
Oskar. Mutta tiedättekö, mitä hän siihen vastasi? — Kun Gideon-setä ylihuomenna tulee, annan minä itse hänelle tämän salaperäisen aarteen, kuitenkin ehdolla, että hän ensin sanoo minulle, mitä paketissa on.
Gideon. Kuinka ovelaa?!