Oskar (hiljaa ja ystävällisesti). Hyvä on, annan sinulle mielelläni myöten… mutta vaikene! (Itsekseen.) Ei uskalla heittää häntä ovesta ulos… Nähdä olevansa palvelustytöstä riippuvainen!… Mikä häpeä!
Maria (nousee). Mitä nyt?
Oskar (osoittaa Tiaista). Niin, minä… minä pyytäisin herra kanslistilta apua, juristina hän…
Maria. Ja se saattaa sinut noin levottomaksi?
Oskar (katsoen Loviisaan). Kyllä, sillä minä huomaan, että oikeastaan olen tehnyt sedälleni ajattelemattoman myönnytyksen… Hän on varallisuudestaan huolimatta siinä iässä, että hän vain saattaa vaaraan Esterin onnen…
Tiainen. (iloissaan). Taivas!
Maria. Mehän sanoimme sitä jo.
Oskar. Jos sinä voisit auttaa minua, että saataisiin setä käsittämään kaikki tämä… Ah, sitä minä oikeastaan vain kaipaan… (Yhä Loviisaa silmäillen.) Siten olisi kaikki hyvin ja huomiota herättämättä ratkaistu… että me kaikki voisimme olla tyytyväisiä.
Maria. Oivallista! Minä käyn myös asiaan käsiksi… Mutta sinua odotetaan.
Oskar. Minä menen. (Lähestyy Loviisaa, Tiaisen ja Marian kokoillessa papereita, jotka he olivat jättäneet pöydälle.) Oletko tyytyväinen, sinä tyranni?