Maria (nauraen). Tiedättekö, hyvä herra, te olette minun silmissäni sankari. Ottaa rouva, jolla on vähän omaisuutta, kun itsellään ei ole kerrassaan mitään…
Tiainen (iloisesti). Te siis tahdotte pitää minun puoltani?
Maria. Varmasti… Minä tahdon… minun täytyy… Niin, jos asia riippuisi yksin minusta, niin saisitte jo huomenna sanoa häntä omaksenne.
Tiainen. Ettekö te ole Esterin ainoa sukulainen?
Maria. Olen kyllä, mutta kolme kuukautta sitten määrättiin mieheni noiden kahdenkymmenentuhannen markan vuoksi, joista teille mainitsin, hänen holhoojakseen… Eräs rikas kauppias, setä, joka hänellä oli New-Yorkissa…
Tiainen. Oikeinko totta?
Maria. Kyllä, on vielä olemassa Amerikan-setiä, vaikkakin ne ovat tulleet jokseenkin harvinaisiksi. — Tällä sedällä oli siis kaksi perijää, kaksi sukulaista, ja sensijaan että olisi mieluummin kuollut ilman testamenttia, hän sääsi testamentissaan toiselle perijälle kaikki ja minun serkku-raukalleni vaivaiset 20,000 markkaa, joiden vuoksi hänelle, kuten äsken sanoin, määrättiin holhooja… Vaali osui minun mieheeni, ja hänen puoleensa, ymmärrättehän, on teidän käännyttävä.
Tiainen. Saanko luottaa teidän apuunne?
Maria. Saatte kyllä. Vieläpä lupaan pitää huolen siitä, että mieheni lisää myötäjäisiä.
Tiainen. Mitä sanoitte, rouva!?