Esko oli tyytyväinen sepustukseensa, joka tuntui aikaihmismäiseltä. Hän pani sen pöydälle, otti käärönsä ja hiipi alas portaita.
Aleksanterinkadulla hän hyppäsi raitiovaunuun ja ajoi Alamäen tyttöjen luo.
Nämä eivät olleet kotona, niin että Esko pyysi palvelijan antamaan käärön Hellille, ja lähti kotiin.
Tultuaan huoneeseensa näki hän Simon siellä odottamassa kärsimättömänä.
— Minä olen löytänyt Lehtosen, huudahti tämä haltioissaan.
— Älä, Kerro sukkelaan. Minäkin olen toimittanut jotakin.
Simo alkoi kertoa:
— Kun minä tulin patsaalle, istui sen jalustalla poika, joka oli minua pienempi. Minä kävelin ohi, ja kun käännyin, niin ehdin nähdä vilahduksen pojasta, joka hävisi patsaan vieressä olevan lyhdyn alle. Hän hukkui maahan niinkuin mereen. Minä odotin pitkän aikaa toisen lyhdyn takana. Yks kaks' alkoikin kivi lyhdyn jalustassa liikkua ja poika ryömi kuin salama esille ja hävisi. Kivi kieri paikoilleen.
— Mikset juossut pojan jälkeen?
— Minä menin tarkastamaan lyhdyn jalustaa. Siinä kiven osassa, joka oli auennut, oli metallinen leijonan pää, jonka suussa oli iso rautainen rengas. Se heilui vielä hiukan. Minä vedin ja kiersin mutta se ei liikkunut. Sitten vasta kun panin jalkani renkaan sisään ja poljin alaspäin, aukeni kiven etuseinä ja minä livahdin sisään. Taskulampun valossa minä kävelin vähän matkaa eteenpäin. Sitten tuli seinä vastaan.