— Minä muistan kuinka meillä oli tuhkarokko kesällä, kun äiti oli kotona. Se oli kivaa. Sai maata vain ja toinen hoiti ja oli levoton, ymmärrätkö? Noin mukavasti levoton ja katsoi niinkun äidit katsovat ja kääri peitettä ja muuta sellaista. Huomasitko, Esko? Niinkuin äidit tekevät? kysyi Simo purren lakanan reunaa.
— Nuku nyt. Minä en välitä puhua tuollaisesta, kun minä en muista, eikä haluta muistaa, eikä kuulla. Eikä lukea muitten äideistä, sanoi Esko samealla äänellä.
— Niin. Kun meillä on aina ollut niin vähän äitiä.
— Niinpaljon vain että — tietää.
— Ja nyt ei ole yhtään.
II.
ENO ON SAIRAS.
Kun pojat tulla tömisivät tavallisella melulla rappuja ylös, seisoi
Minna ovella ja antoi merkkejä saadakseen heidät vaikenemaan.
— Ole vaiti, Esko, sanoi Simo, joka tuli ensimmäisenä. — Etkö näe, että Minna hosuu justiin kuin tulensammutuksessa? Mitä on tapahtunut?
— Tulkaa hiljaa sisään, poikaparat. Onnettomuus on kohdannut sitä, joka sen vähiten ansaitsee.