— Onko minulle sattunut jotain harmia? kysyi Esko.
— Sinäpä sen olisit ansainnutkin, koska julkeat olla itserakas koettelemuksen hetkellä.
— Minna sanoo nyt pian, mitä on tapahtunut, niin me osataan käyttäytyä kuin on soveliasta, sanoi Esko, joka oli tottunut Minnan valituksiin.
— Onko Järtekryyni tehnyt itsemurhan onnettomasta rakkaudesta? kysyi
Simo.
— Kyllä vielä lopetatte sydämettömät puheenne, kun kuulette. Mitenkähän tämä elämä on niin omituista, että kaikki on rakennettu hiekalle, eikä kukaan tiedä, milloin perikato uhkaa ja tikapuut kaatuvat isäntänsä kanssa. Ihmisellä ei ole turvaa eikä auttajaa, vaan kirjatkin tulevat alas ja lyövät sitä päähän, jolta jo on jalka nyrjähtänyt.
— Onko täällä ollut tulipalo ja palosotilaat ovat loukkaantuneet?, kysyi Simo.
— Tai murtovarkaita, joitten päälle kirjat ovat pudonneet? otaksui
Esko.
— Tohtori kiipesi tikapuille ottaakseen kirjoja ylähyllyltä, jonka päällä tohtorin isävainajan muistopatsas on, ja putosi permannolle ja nyrjähytti säären.
— Isävainajako? kysyi Esko.
— Eskolle voi vielä onnettomuus sattua omaan nilkkaan, kun kaivaa kuoppaa toiselle, vaikka on malka omassa silmässä.