Nämä hiipivät varovaisesti makuuhuoneeseen ja seisoivat juhlallisen näköisinä tohtorin sängyn ääressä.
— Minna on varmaankin kertonut harmillisesta tapaturmasta, joka on kohdannut minua. Istuutukaa, pojat ja puhelkaa. Pakotus on helpottanut ja aika käy pitkäksi tässä maatessa.
— Oli sentään onni, ett'ei tämä sattunut jollekin urheilijalle. Kyllä oli aika harmi Tuulokselle, kun hän satutti säärensä. Mutta se poika aikoo loikata Pariisissa, vaikka luut menisivät mäsäksi. Eikö eno ole iloinen; ett'ei esimerkiksi Ritola kiivennyt tikapuille?
— Hm, murahti tohtori äreämmin kuin hänen tapansa oli.
— Tampereella oli viime talvena hurjan vikkelä murtovaras. Poliisit olivat vähä monta kertaa hänen jäljillään, mutta aina hän vain pelasti nahkansa. Vasta toukokuussa hän kompastui pieneen kiveen ja pollarit veivät hänet monivuotiseen vankeuteen.
— Ja Hirvosten poikien isän ori taittoi jalkansa juuri mennessä kilpa-ajoon. Siitä vasta tuli vahinko, lohdutti Esko.
— Tarkoitat, ett'ei minusta ole niin paljon vahinkoa kuin Hirvosten hevosesta, sanoi tohtori.
— Tietysti olisi enemmänkin, jos jalka ei paranisi. Mutta eno ei välitä juoksemisesta, eikä loikkaamisesta, eikä justiin kävelemisestäkään, niin että nyrjähtämisestä kai ei ole niin paljon väliä?
— Eikä enon tarvitse juosta pakoon pollareja. Ja matematiikka on ehjänä päässä, sanoi Simo, mutta lisäsi hetken päästä muistaessaan Minnan kertomuksen. — Kolahuttiko isoisä pudotessaan enon aivoja? Se olisi ollut vahinko.
— Minusta on rehellisen ihmisen jalankin nyrjäyttäminen säälittävämpää, kuin murtovarkaan tai hevosen tapaturmat, sanoi eno.