Minna niiasi hämillään ja alkoi keittää kahvia.
— Minä menen valmistamaan enoa, koska minä osaan puhua muistoista ja sellaisesta, sanoi Simo livistäen tiehensä, ennenkuin muut ehtivät vastustaa.
Tohtori makasi sängyssään katsellen harmaata seinäpaperia vastaisella seinällä. Hänellä oli ikävystynyt ilme silmissä.
— Missä olette olleet puolet aamua? Teillähän on lupa tänäpäivänä.
Minä olen kaivannut teitä kovin, sanoi hän.
— Se on kivaa. Äidin ajoista asti ei kukaan ole kaivannut meitä. — Minä ajattelen tässä entisiä aikoja. Muistaako eno seppeleensitojatartaan maisterinvihkiäisissä?
— Hetti Feberiä? Hänellä oli valkeat vaatteet ja hoikka vartalo niinkuin liljanvarsi.
— Ja painoi noin 80 kiloa.
— Hänen pitkät valkoiset sormensa olivat viileät ja suloiset kuin persikan pinta.
— Vähän punaiset vain ja rosoiset hapoista ja kipsistä ja lysoolista.
— Luonnolliset kiharat ympäröivät henkeviä kasvoja, ajatteli tohtori ääneen.