Esko seisoi enon kirjoituspöydän ääressä. Tavallinen avoin ja lapsellinen ilme oli kadonnut hänen kasvoiltaan. Kädet olivat nyrkissä housuntaskussa.
— Onko enon jalka nyt aivan terve? kysyi hän.
— Johan se on ollut monta viikkoa aivan hyvä. Sitäkö sinä tulit tiedustelemaan? kysyi tohtori panematta kynää käsistään.
— Koulussa kertoivat, että sakilaiset Hermannissa ovat melunneet koko yön ja tehneet koiruuksia.
— Ovatko he tehneet jotakin, joka häiritsee meitä?
— Ei, minä tulin muuten vain ajatelleeksi. — Jotkut liigapojat veivät veneen Kulosaaren rannasta ja auttoivat viinatrokareja ja joutuivat pollarien käsiin. On niitä kaikenlaisia poikia täällä Helsingissäkin.
— Mutta mikä on asiasi?
— Eno ei luultavasti enää muista, minkälaisia pojat ovat, ja sitävastenhan minä kerron. Uskin kaksoset putosivat kerran saunan tikapuilta koriin, jossa oli vastakuivanutta pyykkiä ja tikapuut rämähtivät mukaan. Vaatteille tuli iso haaveri.
— Minä olen kiitollinen teille, että olette välttäneet tällaisia tekoja, jos se on puheesi tarkoitus.
— Simo se vaan ei ottaisi toisten veneitä ja muuta sellaista. Mutta toista harmittaa, kun toinen takana pitää kynää selkänojaa vastaan, että kun toinen oikasee itseään niin kynä pistää vietävästi ja toinen lennättää kirjan toisen kalloon, eikä muista, että on tunti ja saksan opettaja antaa muikkarin toiselle ja toinen nauraa, kun ei sovi kannella, vaan täytyy kärsiä. Eikö enokin suuttuisi sellaisesta?