— Eikö tohtori mene asemalle heitä vastaanottamaan?
— Minä en siedä ihmisvilinää, risteileviä ratoja, kiirettä, eri suunnille kulkevia junia ja työntökärryjä. Ajakoot tänne osoitteen mukaan, tai Minna saa palkata puumiehen menemään heitä vastaan, — ja tohtori kääntyi papereihinsa päin.
Minna poistui mielenliikutuksen vallassa.
Hän ajatteli tulevaa suurta häiriötä ja mullistusta hiljaisessa kodissa. Tohtori Someri oli dosenttina yliopistossa. Hän oli omistanut kaiken aikansa tieteelle. Vaikka hän oli asunut ylioppilasvuosilta saakka Helsingissä, ei hän tuntenut kaupungista juuri enempää kuin tiet yliopistoon, kirjastoihin ja tieteellisiin kokoelmiin. Kirjat olivat hänen ainoat ystävänsä, mustepullo ja kynä hänen lähin seurapiirinsä. Elämän hyörinästä hän ei tietänyt muuta, kuin mikä kohtasi hänen hajamielistä katsettaan kaduilla. Joku harva tiedemies kävi hänen luonaan. Minna hoiti ominpäin talouden, vaatteet, vuokran, puut ja verojen maksut.
Nyt tulisi kaksi nuorta olentoa vilkastuttamaan ja luultavasti häiritsemään talon ankarasti säännösteltyä elämää.
Minna oli luonteeltaan tarmokas nainen. Hän alkoi heti valmistella poikien vastaanottoa.
Hän tilasi pari hauskaa sänkyä ruokahuoneeseen, jossa olikin ollut hyvin vähän huonekaluja. Ikkunoitten väliin hän järjesti kirjoituspöydän ja tyhjensi vaatekomeron, jossa oli ollut tohtorin vanhaa romua.
Pari päivää myöhemmin saapuivat rautatieltä poikien matkakapineet ja tohtorille osoitettu käärö.
Minna vei sen avaamattomana sisään.
— Mitähän nämä ovat? kysyi hämmästynyt tohtori avattuaan siteet.