Jokainen vakuutti viattomuuttaan.
— Sen on Simo tehnyt. Minä annoin hänelle sormuksen, kun piti antaa pitkäkorvaisimmalle ja muille oli jo annettu, enkä minä tietänyt, että hänellä on kunniaa, sanoi Terttu.
— Missä Simo on? kysyi Hetti täti. Kukaan ei ollut huomannut, että
Simo oli hiipinyt pois kirjelapun tullessa esille.
— Simo ei ole vaarallinen. Minä en anna hänen koskea korviasi, Terttu. Mutta miksi sinäkin härnäsit häntä. On harmillista, kun tytöt sanovat pojille sellaista, mitä ei voi auttaa, sanoi Esko.
— Minä pyydän häneltä anteeksi. Rakas, Esko, vie kirje minulta, että hän leppyisi ja päästäisi koston varjon alta, rukoili Terttu.
— Kyllä minä vien ja selitän, ole ihan levollinen, rauhoitti Esko, ja
Terttu kirjoitti:
"Anna anteeksi, että sinulla on pitkät korvat, jota ne eivät ole. Enkä minä tahtonut loukata kunniaa vaan kun täytyi antaa jollekin. Minä pelkään niin, älä leikkaa korvia. Saat keltaisen lakkatangon minulta. Minä lähetän sen. Älä tule hakemaan, älä mistään hinnasta.
Terttu.
Ja minä en ole nainen."
Esko pisti kirjeen taskuunsa ja lupasi estää Simoa kostamasta.