Mutta ennenkuin tytöt ehtivät sulkea oven, oli Esko kääntynyt takaisin ja otti kiinni ovenrivasta.
— Kuule, Helle. Älä näytä sitä runoa muille. Tytöt pilkkaavat ja nauravat joka asialle.
— En minä näytä. Tämähän on salaisuus. Deili saa lukea ja hän ei kerro kellekään.
— Minä en kerro kellekään. Koko maailma totta, eikä yhtään tippaa valetta. Se on meidän valankaavake, sanoi Deili.
— Koko maailma totta, eikä yhtään tippaa valetta, yhtyi Helle.
— Hyvästi, ja Esko meni.
Hän kulki kotiapäin omituisen tunteen vallassa. Hänen käsityksensä tyttömaailmasta oli muuttunut. Pojat näkyvät olevan lapsellisempia kuin samanikäiset tytöt. Ainakin muutamissa suhteissa. Tytöt puhuivat asioista, joita Esko ei kosketellut Simonkaan kanssa.
Oli mielenkiintoista puhua oikeista asioista, melkein kuin aikaihmiset, mutta ei niin kuivalla tavalla.
Deili ja Helle olivat mukavia tyttöjä ja keskustellessaan heidän kanssaan tuli paremmaksi ihmiseksi.
Mutta vehkeitä heilläkin oli. Niinkuin tuo runokin, joka oli pantava kellarin luukkuun. Se oli tosin Eskonkin mielestä salaperäisen jännittävää, mutta kyllä pojat nauraisivat, jos tietäisivät.