— Onko eno tavallinen mies? kysyi nuorempi pojista.
— Hän on hyvä ja viisas ja oppinut mies, selitti Minna.
— Luuletko, Simo, että sellainen jaksaa asua meidän kanssamme kuukauttakaan? kysyi vanhempi.
— Miks'ei, kun meillä on eri huoneet? Katso, Esko, kuinka nämä huoneet ovat koulumaisia. Ei ole mattoja, pöytäliinoja tai tyynyjä.
— Eikä kukkia, tauluja tai rihkamaa, täydensi Simo.
— Tässä huoneessa saatte asua, paitsi että täällä syödään suuren pöydän ääressä. Sanokaa vain, jos kaipaatte jotakin. Minä olen sullonut tavaranne laatikkoihin. Kirjat ja paperit ovat hyllyllä. Täällä olette rauhassa, ettekä häiritse tohtorin työtä.
— Mitä eno tekee? kysyi Esko.
— Hän luennoitsee yliopistossa ja laskee kotona päivät pitkät.
— Mitä hän laskee? Rahojaanko?
— Tohtori ei ole mikään juutalainen. Hän laskee numeroita ja kirjaimia, sekä suomalaisia että vieraskielisiä. Hän kirjoittaa aina vain uusia paperit täyteen, vaikka entisiä on pakoittain. Ei niistä näy eroa ensinkään, toinen sivu on kuin edellinenkin. Mutta nyt on aika mennä puhumaan hänen kanssaan.