— Se on Agda Åhlgrén, hän ei rauhoitu, ennenkuin menet sinne. Ehkä hän kertoo moukari-Joosepista, sanoi Simo.
Esko poistui vastenmielisesti ihastuttavan valkopukuisen Hellen vierestä.
— Hyvää päivää, Esko. Täytyy vissiin sanoa herraksi, kun on niin hienot vaatteet ja oikein naisseura. Mikä sen kaikkein kauneimman nimi on? kysyi Agda Eskon tultua.
— Helle Alamäki, vastasi Esko lyhyesti.
— Mutta miksikähän hattu on musta, kun on nuori ja muuten hieno?
— Mustahattuinen on Deili Alamäki. Ei hän ole kaunein. Mitä asiaa
Agdalla oli?
— Minun piti puhua vain jonkun herran kanssa siitä tapauksesta, joka on suuri salaisuus. Jooseppi kertoi, että kaksi päivää etsivät dektiivit ovat hakeneet ja kuulustelleet, mutta kukaan ei ole löytänyt merkkiä, eikä valon välkähdystä. Että jos Eskon eno voisi selvittää tai antaa osviittoja, kun hän on tottunut ajattelemaan. Eikä muut osaa.
— Mitä sitten on tapahtunut? Minä en tiedä mistään, sanoi Esko, jonka uteliaisuus heräsi.
— Schyy, schyy. Ei siitä saa puhua, kun voi vaikuttaa epäetullisesti ulkomailla ja keräyksiin, kun parhaat ovat poissa. Mutta siitä ei uskalla puhua.
Esko veti taskustaan muistikirjan ja kynän ja sanoi: