Mun tätin oli naimaton, jo vanha, harmaakin, viel viisikymmenvuotisna, hän jaksoi halleihin.
Tiens aina kulki torille, iloisin mielin osti vaan, hän kalaa, lihaa, perunaa, mun tätin armahin.
Arvatkaa mihin säveleen tämä sopii?
— Ihanhan se on kuin "Sotilaspoika". Se on kiva tapa kirjoittaa runoja. Kuka sinulle sellaista opetti, Risto? kysyi Esko.
— Minä olen itse keksinyt sen. Tässä on vielä yksi runo, jonka minä yksin kirjoitin, sanoi Risto.
— Se on pöhnä runo, ei se kelpaa, sanoi Sarri.
— Lue vaan, Risto, pyysi Viljo, ja Risto luki:
Oi, Naimi Vesilä,
tätimme pehmeä,
Seppomme, Sarrimme,
Sinulle uhroamme.
Terve, terve, terve sä Vesilä!
Minusta tässä runossa on rakkautta.
— Sitä ei saa laulaa, eikä sen merkitystäkään kukaan ymmärrä. Nyt aletaan harjoittaa, sanoi Seppo jyrkästi.