Oi Naimi Vesilä tätimme pehmeä, Seppomme, Sarrimme, sinulle uhroamme. Kiitos, kiitos, kiitos sä Vesilä!
Loppu oli muutettu sopivammaksi.
— Hyvä laulu tämäkin on, ei sitä tarvitse hävetä, rauhoitti Naimi-täti.
— Me ei olla uhreja eikä Naimi-täti huoli sellaisista uhreista, sanoi
Seppo.
— Risto tarkoitti tietysti, että te uhraatte tunteenne minulle, eikö niin, Risto? selitti Naimi-täti.
— Tietysti! Sehän on pöllö, joka käsittää asian toisella tavalla, sanoi Risto.
Saatuaan kukin omenansa vieraat pojat lähtivät pois.
— Pannaan tuo seppele riippumaan seinälle. Eikö voisi sovittaa niin, että Naimi-tädin kuolleen herran kuva olisi sen sisällä? kysyi Sarri.
— Ei millään muotoa, torjui Naimi-täti, mutta lisäsi nähtyään Sarrin nolostuvan: — Ripustetaan, se tänne minun vuoteeni yläpuolelle, siellä se on hyvin kaunis.
— Sitä voi käyttää vielä toisenkin kerran vaikka hautajaisiin, sanoi
Seppo.