— Hyvä. Nyt laivaan! Kellä on rahaa, tulkoon mukaan!
Laiva vihelsi ja neljä onnellista ystävää meni viettämään vapaata, aurinkoista aamupäivää talviunesta heräävän luonnon helmaan ja nauttimaan eläimistä ja toistensa iloisesta seurasta.
Kun kaksoset illalla palasivat kotiin, löysivät he ruokahuoneen pöydältä kirjeen, jonka Naimi-täti oli unohtanut sinne. Seppo luki sen ääneen:
Kunnioitettu Naimi-täti Vesilä.
Pyydämme anteeksi, että meillä oli aikomus tulla kotiin, mutta nyt me menemme katsomaan Arvia, joka on sairas ja luokkatoveri. Sitäpaitsi me emme osaa esiintyä hienojen rouvien seurassa, Sarri ottaa liikapaljon leipää ja Sepon sormet ovat mustat hopeanitraatista. Eikä soitostakaan ole vahinkoa, kun Sarri ei ole haaveellisella päällä, niin se soittaa väärin ja Seppo ei lausu runoja äänenpainolla, vaan lukee nopeaan niinkuin se pänttäisi läksyjä. Eikä se, joka täyttää viisikymmentä vuotta välitä sellaisesta.
Kiitollisuudella:
Seppo ja Sakari Uski.
J.K. Me käväistään vähän Korkeasaarella, jos Arvi vaan on
terveempi. Janne pitää huolen, että kaikki käy reilusti.
— Hyi, minkälainen kirje! Minkälaiset sormet sillä itsellään on!
Niissä on varmaan näytteitä koko kemiasta.
— Janne ei voi sanoa, soitanko minä "Porilaisten marssia" vai
"Luostarin kelloja", ja sellainen arvostelee soittoa ja muuta!