— Kuulisitte miten kauniita säveleitä minun päässäni kaikuu, niin ette sanoisi minua mestariksi, vaan hölmöksi rämpyttäjäksi, joka näin huonosti esittää niitä.
— Putkikaan ei soita paremmin, sanoi Seppo.
— Vai Putkiko? Risto kääntyi ympäri toisiin päin. Minä olen kuullut Putken soittavan, ja se oli vasta jotakin. Ei luulisi, että hänessä on opettajan sielu ja opettajan ruumis.
— Mikäs sielu häneen sitten sopisi? kysyi Janne. Ehkä keinotekoinen sielu, joka liukenee eetteriin, tai sähköinen sielu, joka virtaa langatonta johtoa pitkin kuulijoihin, kun hän soittaa?
— Niin juuri, kun Putki soittaa, niin Putken soittosielu virtaa minuun, ja kun Putken sormet liukuvat pianolla, niin minun sormeni tuntevat jokaisen liikkeen. Ja sen sielu on parempi, parempi kuin muitten.
— Soita nyt Risto "Läksin minä kesäyönä käymään", pyysi Sarri.
Ja Risto soitti, lisäili omasta päästään ja venytteli säveltä monella tavalla. Kaksoset istuivat liikkumatta ja nauttivat. Varpuniemi, kesä ja koti alkoivat herätä selvänä muistissa. Seppo muisteli miten he uittivat Jeren kanssa hevosia, ratsastivat ilman satulaa, uivat itsekin ja kuuntelivat Jeren kertomuksia. Sarrin mielessä häämötti koko vihanta luonto, hän tunsi tuoreen heinän tuoksun, kuuli kesäiset äänet, laivan jyskytyksen Lohjanselällä, kirkonkellot etäisinä, epäselvinä, tuulen huminan puissa ja näki äidin sinisessä kesäpuvussa poimivan puutarhamansikoita. Isä leikkaa tomaatteja ja Saimuski leipoo pikkuleipiä.
Kuului kolinaa, pojat hyppäsivät seisoalleen ja purskahtivat nauruun. Jannen henki ei jaksanut seurata toisia, hän oli nukahtanut penkille, kääntynyt toiselle syrjälle ja putosi maahan.
— Vieläkö me ollaan täällä? Nythän on yö. Vikkelästi kotiin.
— Niin, kotiin Varpuniemeen, sanoi Sarri.