— Sitäkö sinäkin ajattelit? Mutta kello onkin jo kymmenen. Voi kamalaa, kuuletteko, että kaikki on hiljaa.
Seppo oli pelästyneen näköinen.
— Ovi on lukossa! Vaksi on käynyt huomaamatta sulkemassa sen. Silloin varmaan, kun me puheltiin soittosielusta, muuten hän olisi kuullut, että me oltiin täällä ja soiteltiin, sanoi Risto yrittäen avata ovea.
— Mitenkä me päästään kotiin? Kaikki muut ovat menneet pois, eikä meillä ole alaoven avaintakaan. Täti sanoi, että täytyy tulla kotiin ennen kymmentä, vaikeroi Sarri.
— Laitetaan nuora takeista ja housuista, ei tämä ole niin korkealla, ettemme uskaltaisi sitä myöten mennä alas, ehdotti Janne.
— Silloin saamme käyttää loppukuukauden samettihousuja. Ei kiitos! vastusti Sarri.
— Nyt Naimi-täti kiemurtelee kotona ja lukee kasvatusoppia eikä uskalla puhua meistä liikaa pahaa, sillä mehän voisimme olla kuolleita, sanoi Seppo synkännäköisenä.
— Kyllä varmaan meilläkin on nyt kruinallista. Isä kävelee kadulla edestakaisin, äiti soittaa muille äideille, ja Liisa on viisas ja tietää mitä meidän olisi pitänyt tehdä, sanoi Risto.
— Kuka Liisa on? kysyi Sarri.
— Etkö ole nähnyt Liisaa meillä? Se on sellainen, joka toruu kynsistä ja on sisar, mutta kuuluu aikaihmisiin ja häpee meitä ja sanoo rakastavansa, silloin kun erotaan, selitti Janne.