— Kohteliaisuus on aika rasittava tehtävä, huokasi Sarri huiskuttaen ikkunasta jäähyväisiksi vanhalle rouvalle, joka oli istunut korilleen ja kiitti taivasta siitä, että oli lapseton.
Mutta vaunussa ei ollut rauhallista. Matkustajat toruivat, selvittivät tavaroitaan, antoivat pojille hyviä neuvoja ja ihmettelivät nykyajan kasvatusta.
— Antakaa nyt poikien olla rauhassa, heidän tarkoituksensa oli auttaa, sanoi vastapäätä istuva neiti vihdoin. Hän huomasi miten pojat olivat punaisia ja loukkaantuneita.
— Minä luulen, että ainoa tapa, joka kelpaa aikaihmisille, on kun kumartaa ja tarjoaa tuolia ja nostaa pudotetut esineet, mumisi Seppo.
— Taikka istuu suu kiinni ja vielä parempi jos menee toiseen huoneeseen, lisäsi Sarri painaen otsansa ikkunaruutuun.
— Tässä, pojat, on hauska pilalehti, tahdotteko lukea? sanoi neiti ystävällisesti.
Poikien kasvot kirkastuivat, ja pian oli kaksi valkoista päätä kumartunut innokkaaseen lukemiseen.
— Kyllä on hauskaa, että me ei olla naisia, nyt meistä ei koskaan tule anoppeja? Ne mahtavat olla pöhniä ihmisiä. Tunteeko täti yhtään anoppia? kysyi Sarri.
— Pilalehtianopit vain ovat pahoja. Minä tunnen monta herttaista anoppia. Sellaiseksi sinunkin äitisi varmaan tulee, vastasi neiti.
— Minun äidistäni ei ikinä tule anoppia — hyi sentään, sanoi Seppo.