— Ei tämä ole vaarallista. Äkillinen kylmettyminen vain. Antakaa pojan olla rauhassa ja hiljaisuudessa.
Naimi-täti istui koko päivän Sepon luona eikä sallinut kenenkään häiritä häntä. Ossi pisti ovesta suuren omenan, jota Seppo mielellään söi. Yöksi hän sai rauhoittavaa lääkettä ja nukkui verrattain hyvin. Hän heräsi seuraavana päivänä paljon terveempänä.
Oli tavattoman hiljaista, Ossi ja Sakari olivat koulussa, ja aika alkoi käydä Sepon mielestä pitkäksi. "Tiede ja elämä" oli luettu, sitä ei ollutkaan kuin pari vihkoa, ja postimerkit eivät enää huvittaneet.
Nyt kuului ääntä, eteisen kello soi, Lempi avaa oven, joku kysyy jotain hiljaa, Lempin vastaus kaikuu selvästi.
— Rouva on gyllä godona ja Sebbo on barembi. Olgaa hyvä, asdugaa sisään.
Joku puhuu taas, ja Sepon valtaa omituinen onnellinen tunne. Kuka se mahtaa olla? Ääni kuuluu lähempää. Sehän on, sehän on — — —
Seppo hyppää vuoteestaan, unohtaa sairautensa, yöpukunsa, kaikki, sillä seuraavassa silmänräpäyksessä maailman hellimmät käsivarret sulkevat hänet syleilyynsä.
— Äiti, äiti, itse äiti.
— Niin, rakkaani, tule nyt, niin vien sinut sänkyyn takaisin. —
Kuulin, että pojuseni on sairas ja lähdin heti tänne, sanoi äiti.
Seppo makaa onnellisena vuoteessaan, ja pitää äitiä kädestä. Tuntuu niin turvalliselta ja rauhalliselta, kun tutut rakkaat kasvot ovat vieressä. Äidistä virtaa parantava voima, ja äidin silmät tuovat lohdutusta huoliin ja vaikeuksiin.