Ehkä olenkin, mutta tuo verekäs väri teidän poskillanne kuitenkin todistaa, ett'en olekkaan erhettynyt. No olkoon sen asian laita miten tahansa! En pyydä sekaantua nuorten ihmisten sydämen asioihin. Sen vaan tahdon sanoa, että tuo nuori, ihana Anna viime aikoina… (keskeyttää lauseensa teeskennellyllä yskällä).
Bartholdus Simonis (äkisti).
Mitä hänestä? Oletteko… (keskeyttää lauseensa. Hetken kuluttua, huolimattomasti) — Jos teitä miellyttää puhua hänestä, niin puhukaa vaikka enemmänkin!
Jöns Barrus.
Josko minua miellyttää … teille se on yhden tekevä? Eikö niin?
Bartholdus Simonis.
Aivan!
Jöns Barrus.
Niin .. tietysti onkin! — Mutta sen nyt tahdon sanoa, että tuo nuori Anna viime aikoina on paljon muuttunut. Mikä hänellä lienee vaivana? Öillä kuin vallilla vartioitessani katselen sinne tänne, olen usein ihmeekseni nähnyt hänen ulkona ypö yksinänsä katuja ja — mikä merkillisintä! — kaupungin etuvarustuksia kiertämässä. Päällepäätteeksi näyttääpi hän aina niin levottomalta juur' ikäänkuin pelästynyt kyyhkyinen ja vavahtaa kuin lintu pienimmästäkin hälinästä — (lyö Bartholdoa ystävällisesti olkapäähän). — Pitäkää, jos mahdollista, häntä silmäinne alla! Te ymmärrätte, nuori ystäväni, sellaiset asiat paremmin kuin minä vanha kantopehko!
(Hän menee portin lävitse kaupunkiin).