KOLMAS KOHTAUS.
Bartholdus Simonis, jälkeenpäin Anna.
Bartholdus Simonis.
Haa! — Mitä kuulin! — Se ei siis ollutkaan sattumuksesta kuin hänet kohtasin näin sydänyöllä! — Mutta mitä merkitsevät nämät hänen kummalliset retkensä, mitä tarkoittanee hän niillä?… Ihanteleeko hän luonnon kauneutta? — Eikö ole luonto säteilevän auringon loistaessa suloisempi, miellyttävämpi kuin yösydämellä?… Vaeltaako hän raittiin ilman nautinnassa? Eikö raitista ilmaa löydy muurien sisäpuolla, ett'ei hänen pelon ja pelästyksen omana tarvitse hankkia sitä ulkopuolla kaupunkia? — Taikka etsiikö hän yksinäisyyttä? Eikö hänellä yksinäisyyttä ole kodissansa tarjona? — Ei! ei! Hän ei etsi yksinäisyyttä, vaan päin vastoin… (katsoo oikealle) — .. Mutta mikä kahina tuolla! — Haa! Hän se onkin, joka siellä tulee vaaleana kuin talven vaippa ja levottomana kuin murhamiehen mieli! Nyt tahdon noudattaa Barrus ukon kehoitusta…
(Hän vetäiksee portin holviin. Anna tulee oikealta pitkin vallin juurta epävakaisilla askelilla, katsellen levottomasti ympärillensä).
Anna.
Pian jo lähestyy aika, jona meidän piti toinen toisemme kohdata…
Aurinko jo kohoaa puitten latvoille…
Bartholdus Simonis (itsekseen).
— Kohdata jonkun! Hänellä siis on liittolainen… Sitä aavistin.
Anna.