Elli. Mitä nyt? Hevonen pysähtyi.
Antti. Luultavasti takertui ohjas reen jalaksiin. Nyt ottavat he hevosen kiinni, ja Esko kääntyy takaisin.
Elli. Katsopas ukkoja! Siellä soi kieli, ja kädet huiskivat; vieras mieskin heiluttaa käsiään kuin huutokaupan pitäjä.
Antti. Siellä luullakseni tehdäänkin kauppoja — ja ellen erehdy, juuri sinusta.
Elli. Niin ajattelemattomaksi en sentään isääni luule, että hän menisi minun tietämättäni kenellekään puhemiesten tarjokkaille lupailemaan, olkootpa he kuinka rikkaita ja mahtavia tahansa. Aviopuolison valitseminen on asia, joka koskee lähinnä valitsijaa itseänsä ja…
Antti (keskeyttäen). Ja mehän olemme jo valintamme tehneet, eikö niin, Elli? (Syleilee Elliä.)
Elli. Aivan niin, Antti.
Antti. Ja tehkööt nyt ukot laskujaan ja päätelmiään miten tahansa, me emme välitä niistä. Mutta sentään, ajattele, jos isäsi vanhoillisuudessaan lupaisi sinut jollekin rikkaalle, mahtavalle kosijalle, miten silloin kävisi? Kuinka voisimme saada isäsi myöntymyksen meidän liitollemme, minä kun olen vain renkipoika.
Elli. En tiedä. Luulen kumminkin, ettei hän liittoamme vastusta, — hän on siksi hyväsydäminen, vaikka onkin mielipiteiltään kovin vanhanaikainen. (Havahtuu.) Esko on tulossa sisään. (Eriävät.)
Esko (tulee hengästyneenä sisään). Huh, se oli semmoinen helkkarin kilpajuoksu, että… huh!… että olin uupua kesken lystiä. Puhemieskin heitti niin uljaan kuperkeikan, että taisi jo seota kosintaroolitkin hänen päästään.