Esko. Kuuleppas! Luulen, että tuo äskeinen puhemies sai isketyksi ukon päähän tuuman Ellin ja jonkun Möykky-Mikon naimiskaupan välttämättömyydestä, ja se tuuma taisi juurtua sinne lujaan.
Antti. Sen uskon.
Esko. Silloin ei liene suuria toiveita siitä, että ukko niin vain hyväksyisi sinun ja Ellin puuhat, — siksi itsepäinen otus hän on, jos minä hänet oikein tunnen.
Antti. Niin pelkään minäkin enkä siksi tiedä, miten olisi meneteltävä.
Esko. Minä sanoin sinulle, miten on meneteltävä. Jos ukko ei lupaa Elliä sinulle vaimoksi tuon toisen sulhaskokelaan vuoksi, niin älä ole milläsikään, — jätä asia silleen ja odota rauhassa, kyllä ukko vielä taipuukin. Jätä kumpainenkin, ukko ja Mikko, minun huostaani, — minä kyllä heidät ajoissa kypsytän.
Antti. Sinä, Esko, olet kunnon toveri. Jos voit auttaa minua ja Elliä nykyisessä pulassamme, niin olemme ikämme sinulle kiitollisia.
Esko. Kissa kiitoksella elää. Nyt, Antti, pysy reippaalla tuulella. Ukko tuntuu jo olevan tulossa kamarista takaisin.
Raski (avaa oven, on tulossa sisään). Vai sillä tavalla. Lempo, etten tuota äsken tiennyt.
Elli. Niin se on, isä, ettehän te voi kieltää suostumustanne.
Raski. Lempo ties mitä tehdä. Tuota… onko se Antti aikonut niinkuin kotivävyksi tähän pyrkiä?